Tämä syksy ja alkutalvi on ollut äärimmäisen vaikea. On tapahtunut paljon ikäviä asioita ja useaan otteeseen on tullut tunne, että juuri kun tuntuu siltä, etteivät asiat voi enää huonontua, tapahtuu jotain vielä pahempaa. Mutta nyt kaikki tuntuu pikkuhiljaa kääntyvän.
Ensinnäkin löysin kodin. Ensimmäinen asunto, joka todella tuntuu kodilta. Valtavista puutteistaan huolimatta en malta odottaa, että pääsen muuttamaan sinne ja sisustamaan siitä oman pienen pesäni, oman pienen pehmeän maailmani.
Edellisessä blogissani kerroin herra X:stä ja ongelmista hänen kanssaan. Noh, ei ole enää ongelmia, koska ei ole Herra X:kään. Hänestä vain ei yksinkertaisesti ole kuulunut pihahdustakaan.
Tapasin Herra Täydellisen viime vuoden puolella. Minulle täydellinen, muille ei ehkä niinkään. Itse en kaipaa enempää. Voi vittu, ei tässä näin pitänyt käydä. Löydän itseni kuuntelemasta Tori Amosta ja kaipaavani hra Täydellisen viereen, olemmehan jo kuukauden nukkuneet vierekkäin. Juon vielä tälkillisen olutta saadakseni unta ilman häntä. Ja minä olen aina pit'änyt itseäni tunteettomana. Yeah right.
sunnuntai, 21. joulukuuta 2008
sunnuntai, 26. lokakuuta 2008
Mustasukkaisuudesta
En ole koskaan aikaisemmin ollut mustasukkainen. En ole ymmärtänyt sitä millään tavalla. Ja nyt olen huomannut itsessäni valtavia mustasukkaisuuden tuntemuksia yhtä tiettyä ihmistä, herra X:ää kohtaan.
Emme seurustele, tapailemme vain. Olemme "tapailleet" jo puoli vuotta. Jos keneltä tahansa ulkopuoliselta, joka meidät näkee yhdessä, kysyttäisiin, seurustelemmeko, olisi vastaus miltei 100% varmuudella kyllä. Mutta koska kumpikaan ei Facebook-statustaan ole sinkusta seurustelevaksi vaihtanut, emme seurustele. Aah, nykytekniikka ja sosiaalinen kanssakäyminen verkossa on ihanaa, sen mukaan voi näköjään hahmottaa oman minäkuvansa ja sosiaaliset suhteensa.
Anyways, siitä mustasukkaisuudesta: Tiedän, ettei niin pitäisi tehdä. Tiedän, että se on tyhmää ja loppujen lopuksi kääntyy vain itseäni vastaan. Mutta en voi sille mitään, stalkkaan hänen elämäänsä netin kautta. Ja toisinaan löydän sieltä asioita, jotka saavat mielikuvitukseni villiksi ja pienen adrenaliiniryöpyn kulkemaan kehoni läpi. Yhteydenpito ex-tyttöystävään saa oloni tuntumaan enemmän kuin kurjalta. Tai ei se yhteydenpito, olenhan itsekin mitä parhaimpia ystäviä erään exäni kanssa. Vaan se tyyli; lempinimien käyttö, liian tuttavallinen kirjoitustapa, keskustelua asioista, joista X ei minulle mainitse mitään.
Är-syt-tää enemmän kuin tarpeeksi!!! Eniten ahdistaa epävarmuus omasta tilanteestani, omasta asemastani X:n elämässä. Aina nähdessämme X on minua kohtaan todella ihana. Mutta ei juuri koskaan itse ota yhteyttä. Muistaakseni kerran olemme tavanneet selvinpäin, muuten tapaamme aina baarissa. Toki olemme viettäneet baari-illan jälkeisiä ihania aamuja ja päiviä yhdessä mutta muuten emme juuri näe. Ja tuota exäänsä hän näkee "normaaleissa" merkeissä, ei minua. Minulta hän ei pyydä apua arkisissa asioissa, exältään hän pyytää.
Pahinta tilanteessa on se, etten voi ottaa asiaa puheeksi X:n kanssa, muutenhan tunnustaisin vakoiluni. Ja tuon seurustelu-asian puheeksiotto olisi suhteellemme suoranainen murha. En halua painostaa, en olla liian hyökkäävä. Haluaisin itsekin antaa asioiden edetä omalla painollaan mutta toisaalta juuri tämä epävarmuus kaihertaa. En itsekään halua edetä liian nopeasti, en vielä mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Olen jo kerran elämässäni tehnyt sen virheen, että etenin liian lujaa vauhtia ja niitä haavoja parantelen vieläkin. Mutta toisaalta tietoisuus siitä, että olen kuitenkin jo 24-vuotias, ei paranna tilannettani yhtään. En periaatteessa haluaisi enää epämääräistä hengailua, haluaisin jonkinlaisen varmuuden siitä, että tällä jutulla olisi tulevaisuudessa mahdollisuus muuttua joksikin vakavammaksi. En kestä ajatusta 10 vuotta kestävästä tapailusta ja havahduksesta 34-vuotiaana siihen tosiasiaan, ettei kumpikaan sitten kuitenkaan ollut missään vaiheessa tosissaan.
Tilannetta ei varsinaisesti helpota yhtään se, etten ole omista tunteistanikaan varma. Tämän puolen vuoden aikana minulla on ollut muitakin, perustelen sen itselleni nimenomaan tuolla "tapailu"-termin käyttämisellä. Tiedän, etten X:ltäkään voi muuta vaatia, kun itse toimin miten toimin. Siksikin haluaisin selvyyden tähän tilanteeseen, jos seurustelisimme, en pettäisi. Omat tunteeni heittelevät laidasta laitaan. Toisaalta mietin, etten uskalla itsellenikään loukkaantumisen pelon takia tunnustaa, kuinka paljon X:stä välitän. Ja toisaalta, onko minulla häntä kohtaan mitään tunteita, joita itselleni ja hänelle tunnustaa? Suojaanko itseni vain siltä mahdollisuudelta, että saan siipeeni pahemman kerran vai olenko oikeasti tunteeton? Ja toisaalta, voiko tällaista massiivista mustasukkaisuutta tuntea, jos ei oikeasti välitä?
Sen olen päättänyt, etten ota X:ään mitään yhteyttä, ottakoon itse, kun aikaa seuraavan kerran liikenee. Ainakin viimeiset viisi kertaa minä olen ollut se, joka on sortunut lähettämään viestin, vaikka olen joka kerta itselleni luvannut, etten niin tee. Nyt en kuitenkaan aio ottaa yhteyttä. Haluan nähdä, tuleeko hänelle ikinä minua ikävä niin paljon, että viestittää haluaan tavata tai ylipäätensä pitää yhteyttä...
Mielelläni ottaisin vastaan kommentteja tilanteestani. Tiedän, ettei kukaan ulkopuolinen voi tilannetta ainakaan näin vähällä tietomäärällä analysoida mutta toisaalta ulkopuolinen voi nähdä asioita, joille olen itse sokea. Kommentoittehan siis. Kiittäen, *PinkStar*
Emme seurustele, tapailemme vain. Olemme "tapailleet" jo puoli vuotta. Jos keneltä tahansa ulkopuoliselta, joka meidät näkee yhdessä, kysyttäisiin, seurustelemmeko, olisi vastaus miltei 100% varmuudella kyllä. Mutta koska kumpikaan ei Facebook-statustaan ole sinkusta seurustelevaksi vaihtanut, emme seurustele. Aah, nykytekniikka ja sosiaalinen kanssakäyminen verkossa on ihanaa, sen mukaan voi näköjään hahmottaa oman minäkuvansa ja sosiaaliset suhteensa.
Anyways, siitä mustasukkaisuudesta: Tiedän, ettei niin pitäisi tehdä. Tiedän, että se on tyhmää ja loppujen lopuksi kääntyy vain itseäni vastaan. Mutta en voi sille mitään, stalkkaan hänen elämäänsä netin kautta. Ja toisinaan löydän sieltä asioita, jotka saavat mielikuvitukseni villiksi ja pienen adrenaliiniryöpyn kulkemaan kehoni läpi. Yhteydenpito ex-tyttöystävään saa oloni tuntumaan enemmän kuin kurjalta. Tai ei se yhteydenpito, olenhan itsekin mitä parhaimpia ystäviä erään exäni kanssa. Vaan se tyyli; lempinimien käyttö, liian tuttavallinen kirjoitustapa, keskustelua asioista, joista X ei minulle mainitse mitään.
Är-syt-tää enemmän kuin tarpeeksi!!! Eniten ahdistaa epävarmuus omasta tilanteestani, omasta asemastani X:n elämässä. Aina nähdessämme X on minua kohtaan todella ihana. Mutta ei juuri koskaan itse ota yhteyttä. Muistaakseni kerran olemme tavanneet selvinpäin, muuten tapaamme aina baarissa. Toki olemme viettäneet baari-illan jälkeisiä ihania aamuja ja päiviä yhdessä mutta muuten emme juuri näe. Ja tuota exäänsä hän näkee "normaaleissa" merkeissä, ei minua. Minulta hän ei pyydä apua arkisissa asioissa, exältään hän pyytää.
Pahinta tilanteessa on se, etten voi ottaa asiaa puheeksi X:n kanssa, muutenhan tunnustaisin vakoiluni. Ja tuon seurustelu-asian puheeksiotto olisi suhteellemme suoranainen murha. En halua painostaa, en olla liian hyökkäävä. Haluaisin itsekin antaa asioiden edetä omalla painollaan mutta toisaalta juuri tämä epävarmuus kaihertaa. En itsekään halua edetä liian nopeasti, en vielä mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Olen jo kerran elämässäni tehnyt sen virheen, että etenin liian lujaa vauhtia ja niitä haavoja parantelen vieläkin. Mutta toisaalta tietoisuus siitä, että olen kuitenkin jo 24-vuotias, ei paranna tilannettani yhtään. En periaatteessa haluaisi enää epämääräistä hengailua, haluaisin jonkinlaisen varmuuden siitä, että tällä jutulla olisi tulevaisuudessa mahdollisuus muuttua joksikin vakavammaksi. En kestä ajatusta 10 vuotta kestävästä tapailusta ja havahduksesta 34-vuotiaana siihen tosiasiaan, ettei kumpikaan sitten kuitenkaan ollut missään vaiheessa tosissaan.
Tilannetta ei varsinaisesti helpota yhtään se, etten ole omista tunteistanikaan varma. Tämän puolen vuoden aikana minulla on ollut muitakin, perustelen sen itselleni nimenomaan tuolla "tapailu"-termin käyttämisellä. Tiedän, etten X:ltäkään voi muuta vaatia, kun itse toimin miten toimin. Siksikin haluaisin selvyyden tähän tilanteeseen, jos seurustelisimme, en pettäisi. Omat tunteeni heittelevät laidasta laitaan. Toisaalta mietin, etten uskalla itsellenikään loukkaantumisen pelon takia tunnustaa, kuinka paljon X:stä välitän. Ja toisaalta, onko minulla häntä kohtaan mitään tunteita, joita itselleni ja hänelle tunnustaa? Suojaanko itseni vain siltä mahdollisuudelta, että saan siipeeni pahemman kerran vai olenko oikeasti tunteeton? Ja toisaalta, voiko tällaista massiivista mustasukkaisuutta tuntea, jos ei oikeasti välitä?
Sen olen päättänyt, etten ota X:ään mitään yhteyttä, ottakoon itse, kun aikaa seuraavan kerran liikenee. Ainakin viimeiset viisi kertaa minä olen ollut se, joka on sortunut lähettämään viestin, vaikka olen joka kerta itselleni luvannut, etten niin tee. Nyt en kuitenkaan aio ottaa yhteyttä. Haluan nähdä, tuleeko hänelle ikinä minua ikävä niin paljon, että viestittää haluaan tavata tai ylipäätensä pitää yhteyttä...
Mielelläni ottaisin vastaan kommentteja tilanteestani. Tiedän, ettei kukaan ulkopuolinen voi tilannetta ainakaan näin vähällä tietomäärällä analysoida mutta toisaalta ulkopuolinen voi nähdä asioita, joille olen itse sokea. Kommentoittehan siis. Kiittäen, *PinkStar*
lauantai, 25. lokakuuta 2008
Bloggaamisen aloituksen vaikeus
Vaikea kuvitella, että joku tätä joskus lukisi. Tuntuu omituiselta, että ketään kiinnostaisi. Ja tuskin kiinnostaakaan. Toisaalta, ihmismieli on pohjattoman utelias, käytinhän tänään itsekin useamman tunnin elämästäni lukien BB-Nikon päiväkirjaa Irc-galleriassa. Viehättävä tapa kirjoittaa kieltämättä, tunsin jonkinlaista sielujen sympatiaa.
Vaikea sanoa, mitä blogini tulee käsittelemään. Olen tietyllä tavalla äärimmäisen heittäytyväinen ihminen, en osaa tehdä oikein mitään pienellä liekillä. Joko teen 200 prosenttisesti tai en ollenkaan. Tyhmää sinänsä, tasapaino on se asia, jota koko ajan yritän opetella. Tulen siis todennäköisesti kirjoittamaan siitä, mikä milloinkin on sattuu olemaan iso osa elääni. Ja tuo osa vaihtelee päivittäin.
Oikeastaan pysyviä asioita elämässäni on tällä hetkellä musiikki, ystävät ja päihteet. En muista, milloin viimeksi olisin ollut kokonaisen viikon täysin selvinpäin. Käyn säännöllisessä päivätyössä mutta viikonloppuisin on pakko päästä nollaamaan, joskus jopa viikollakin. Nytkin kirjoitan tätä viinilasillisen kera. Ja kun ilta loppuu, koko pullo on mennyt. Muuten olisin varmasti baarissa mutta tilin saldo on tällä hetkellä 75 senttiä, joten pakko jättää väliin. Ensi viikolla onneksi on tilipäivä! Eilen tuli kyllä juhlittua. Muutaman ystäväni kanssa vietimme iltaa luonani. Lähdin toisten ystävieni luokse baariin mutta hyppäsin väärään yödösään, joten en ikinä päässyt perille asti. Ajoin samalla dösällä takaisin kotiin ja painuin nukkumaan. Käsite "pienessä humalassa" on äärimmäisen harvoin yhdistettävissä minuun, mieluummin överit kuin vajarit.
Musiikki on ikiaikainen rakkauteni. Turha sitä kai on yrittää sen enempää selittää, ainoa ilmaisu, jota suhteestani musiikkiin voin käyttää, on "hengittää musiikkia". Soitan itse kitaraa (huonosti, todella huonosti), teen biisejä ja kuuntelen musiikkia tauotta.
Taidan lopettaa tältä erää tähän, tuskin kukaan pitempää sepustusta jaksaa lukea näin alkuun. Enköhän seuraavissa teksteissäni jo pikkuhiljaa pääsee hiukan yleisluontoisimpiinkin asioihin. Nyt kaadan itselleni lasillisen viiniä, käyn tupakalla, laitan popcornit mikroon ja KummanKaa-dvd:n soittimeen. Lauantai-illan huumaa siis.
Vaikea sanoa, mitä blogini tulee käsittelemään. Olen tietyllä tavalla äärimmäisen heittäytyväinen ihminen, en osaa tehdä oikein mitään pienellä liekillä. Joko teen 200 prosenttisesti tai en ollenkaan. Tyhmää sinänsä, tasapaino on se asia, jota koko ajan yritän opetella. Tulen siis todennäköisesti kirjoittamaan siitä, mikä milloinkin on sattuu olemaan iso osa elääni. Ja tuo osa vaihtelee päivittäin.
Oikeastaan pysyviä asioita elämässäni on tällä hetkellä musiikki, ystävät ja päihteet. En muista, milloin viimeksi olisin ollut kokonaisen viikon täysin selvinpäin. Käyn säännöllisessä päivätyössä mutta viikonloppuisin on pakko päästä nollaamaan, joskus jopa viikollakin. Nytkin kirjoitan tätä viinilasillisen kera. Ja kun ilta loppuu, koko pullo on mennyt. Muuten olisin varmasti baarissa mutta tilin saldo on tällä hetkellä 75 senttiä, joten pakko jättää väliin. Ensi viikolla onneksi on tilipäivä! Eilen tuli kyllä juhlittua. Muutaman ystäväni kanssa vietimme iltaa luonani. Lähdin toisten ystävieni luokse baariin mutta hyppäsin väärään yödösään, joten en ikinä päässyt perille asti. Ajoin samalla dösällä takaisin kotiin ja painuin nukkumaan. Käsite "pienessä humalassa" on äärimmäisen harvoin yhdistettävissä minuun, mieluummin överit kuin vajarit.
Musiikki on ikiaikainen rakkauteni. Turha sitä kai on yrittää sen enempää selittää, ainoa ilmaisu, jota suhteestani musiikkiin voin käyttää, on "hengittää musiikkia". Soitan itse kitaraa (huonosti, todella huonosti), teen biisejä ja kuuntelen musiikkia tauotta.
Taidan lopettaa tältä erää tähän, tuskin kukaan pitempää sepustusta jaksaa lukea näin alkuun. Enköhän seuraavissa teksteissäni jo pikkuhiljaa pääsee hiukan yleisluontoisimpiinkin asioihin. Nyt kaadan itselleni lasillisen viiniä, käyn tupakalla, laitan popcornit mikroon ja KummanKaa-dvd:n soittimeen. Lauantai-illan huumaa siis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)